Korvatunturi lokakuussa

Vaelsimme Korvatunturille lokakuussa. 

Vaelsimme Kemihaarasta Korvatunturille ja takaisin juuri kun syksy oli vaihtumassa talveksi. Meillä oli onnea, sillä huiputuspäivän huurteinen ja aurinkoinen sää oli maagisen kaunis. Tällä lokakuisella vaelluksella koimme yksinäisyyttä, hiljaisuutta ja rauhaa. 

Korvatunturi (486 m) sijaitsee kaukana Itäkairassa Venäjän rajalla. Matkaa Kemihaarasta huipulle on noin 25 km. Huipulla käymiseen tarvitsee luvan, jonka voi hankkia osoitteessa Suomi.fi. 

MAANANTAI 22.10.2018

Ajoimme matkailuautollamme kotoa Kemihaaraan. Se on on noin kuuden tunnin matka. Pidimme lounastauon Kemijärvellä. Söimme pizzeriassa jonka nimi on Napoli. Kanapitsa oli loistava. 

Matka Kemihaaraan tuntui valtavan pitkältä, varsinkin viimeiset 100 km pientä hiekkatietä pitkin. Huomasimme, että Taivalkoskella emme todellakaan asu erämaassa. Meiltähän on vain muutama kilometri valtatielle ja vain 25 km kirkonkylälle kauppaan. Kemihaarasta lähimpään kauppaan Savukoskelle on matkaa 100 kilometriä.

Tie päättyy kohtaan, jossa kolme pientä jokea yhdistyy. Siellä, Kemihaarassa, syntyy Suomen pisin joki: Kemijoki. Oli jo pimeää kun tulimme perille. Kävelimme joen rannassa ja verryttelimme sekä omia, että mukana olevan koiranpennun, Nopan, koipia. Ilta oli tummansininen ja kylmä, samoin joki. Se virtasi eteenpäin hiljaa, päästämättä ääntäkään. Joen rannan talventörröttäjät olivat valkoisen kuuran peitossa. 

Noppa oli iltakävelyllä yhtä rauhallinen, kuin automatkallakin. Se vain seurasi meitä hiljaa, luonteensa mukaisesti hieman varovaisena. Enpä olisi uskonut, että alle viisikuisen alaskanhuskyn pennun ensimmäinen matka voisi olla näin helppo. 

Rakitsanojan kammi tarjoaa tunnelmallisen yösijan ja jakaa päivämatkat sopiviksi. 

TIISTAI 23.10. 2018

Kun heäräsin kuudelta, autossa oli -7 astetta pakkasta ja ulkona -10. Ei ihme, että palelin yöllä! Mieheni laittoi auton käyntiin, ja pian saimmekin syödä aamiaista mukavan lämpimässä. 

Läksimme liikkeelle kahdeksalta, juuri ennen päivänvaloa. Ihan ensin ylitimme joen puista siltaa pitkin ja sitten kävelimme pimeän majatalon pihan poikki. Näytti siltä, että ketään ei ole kotona. Mietimme, mten vaikeaa täytyy olla pyörittää majataloa täällä, kaukana kaikesta. Onkohan se enää edes toiminnassa? 

Joka tapauksessa, noin 25 km pitkä polku Korvatunturille alkaa majatalon pihasta. Reitti on selkeästi merkitty ja helppokulkuinen. Polku kiemurtelee mänty- ja kuusimetsien halki. Minusta alue katajapuskineen näytti vanhalta laidunmaalta, ja sitä se olikin: Täällähän laidunnetaan poroja. Muutamassa kohdassa pitkät aidat jakoivat maastoa, ehkä talvi- ja kesälaitumiin. Yhtään ainutta poroa emme kuitenkaan nähneet vaelluksemme aikana. 

Emmekä kyllä nähneet paljon muutakaan. Ilma oli täynnä sumua, pakkasta ja paksua huurretta, joka tarttui kaikkiin oksiin ja varpuihin. Näytti siltä kuin kävelisimme unessa, missä kaikki on vaimennettua, tai metsässä, jonka Lumikuningatar oli vaivuttanut ikuiseen uneen. 

Mistään ei kuulunut mitään. Ei ollut eläimiä, ei ihmisiä, ei tuulen henkäystäkään. Katselin jalkojani ja sitä, miten mies ja koiranpentu edelläni katosivat sumuun. Oli meditatiivinen kokemus kävellä sillä tavalla koko päivä. 

Iltapäivällä tulimme Rakitsanojalle, Siellä oli uusi kammi, joka oli rakennettu vanhalla tyylillä. Se oli täydellisen ihana, puhdas, selkeä, pieni ja kodikas. Kaikki kammissa oli oikealla paikalla. Teimme ruokaa ja nukuimme 12 tuntia väsyneen Nopan tuhistessa jaloissani. 

Alle viiden kuukauden ikäinen Noppa-pentu kulki vierellämme koko matkan. 

KESKIVIIKKO 24.10. 2018

Kun kelloni soi kuudelta, näin että Markku ja Noppa nukkuivat molemmat sikeästi. Käänsin kelloon tunnin lisää aikaa ja vaivuin itsekin uneen. Seitsemältä kello sai meidät vihdoin liikkeelle; Markku teki tulet ja laittoi vettä kiehumaan, minä käytin Noppaa ulkona ja ruokin sen. Söimme aamiaista hyvällä tuulella: Tänään olisi huiputuspäivä. 

Jätimme suuren osan tavaroista kammille ja läksimme kevyiden reppujen kanssa kohti Korvatunturia. Muutaman kilometrin jälkeen tulimme rajavyöhykkeelle. Sinne menemiseen tarvitaan lupa. Se on helppo hankkia osoitteessa Suomi.fi. Kun lupa on saatu, täytyy vielä soittaa, esimerkiksi Kemihaarasta, ja kertoa 24 tunnin aikaikkuna, jonka sisällä käynti huipulla täytyy toteuttaa. 

Kuvissa Korvatunturi näyttää niin terävältä, että se muistuttaa melkein vuorta. Sitä on todella vaikea uskoa, kun lähestymme sitä suurien mäntyjen alla. Minusta tuntui kuin kävelisin eteläsuomalaisessa metsässä. Onko täällä mitään tunturia ollenkaan? Sitten, viimeisten satojen metrien aikana tapahtuu ihme: Puut muuttuvat ensin koivuiksi, sitten yhä pienemmiksi ja aurinko (Niin, aurinko! ) tulee esiin. 

Sumu jää alapuolellemme, peittää maan ja saa tunturin huipun tuntumaan Himalajalta. Ihan kuin olisimme pilvien yläpuolella. Kultaisessa auringossa kylpevä maisema on kuin lahja, joka meille on yhtäkkiä annettu keskelle pimeää syksyä. 

Viivyimme huipulla kauan. Katselimme maisemia joka suuntaan: Saariselälle, Sokostille ja Venäjälle. 

Nautimme tyynestä säästä, valosta ja sen tuomasta energiasta. Otimme kuvia. Söimme lounasta. Annoimme pienen urhean Nopan nukkua päiväunet. Olimme yhdessä ja yksin ja hiljaa. 

Sitten, vihdoin, laskeuduimme takaisin maailmaan, takaisin metsään, sumupilvien alle. Pieni kotimme, Rakitsanojan kammi, odotti meitä hiljaisena - Ei vieläkään ketään muita kulkijoita täällä Suomen syrjäisessä kolkassa. 

Metsän aamun hämärässä sadusta tulee totta ja todesta satua.
Voin tuntea kaiken yhteyden,

TORSTAI 25.10. 2018

Huomenta, huomenta, ei mitään ylimääräisiä torkutuksia tänä aamuna. Herätys kuudelta, pieni aamiainen, huolellinen siivous ja pakkaus. Puoli kahdeksalta astuimme tummansinineen metsään ja aloitimme pitkän kävelymatkan takaisin. Kaikki näytti niin erilaiselta kuin tullessa. Sama taika, jonka olimme kohdanneet Korvatunturin huipulla, tuntui yhä seuraavan meitä. 

Juuri ennen aamun sarastusta metsä on tiheä ja salaperäinen. Jokaisella luonnon yksityiskohdalla tuntuu olevan syvempi merkitys, melkein niin kuin ne paljastaisivat todellisen luontonsa meille olevaisille - ihmisille ja puille, kannoille jotka ovat joskus olleet puita, siemenille, jotka tulevat joskus olemaan puita. Olemme kaikki yhtä. Joinakin hetkinä sen tuntee paljon selvemmin kuin toisina. 

Jalkani väsyivät koko päivän kävelemisestä. Tai ehkä siitä, että kävelimme nyt jo kolmatta päivää. Onneksi kummallakaan meistä ei kuitenkaan ollut mitään rakkoja tai muuta sellaista, vaikka minä kävelin vanhoilla viking boa-grip -talvikengillä koko 50 km matkan. Jalkojen huolellinen rasvaaminen vaseliinilla joka aamu ja ilta todella auttaa siihen, että iho pysyy ehjänä vaelluksilla. 

Kävelimme palatessa niin reippaasti, että olimme jo alkuiltapäivällä autolla. Aloimme heti ajaa kohti kotia. Matkalla teimme mielenkiintoiset pysähdykset Savukoskella ja Samperin Savotalla. 

Voit päästä mukaan tämän vaelluksen maagiseen tunnelmaan täällä: Korvatunturi
Meditatiivisen musiikin videoon on tehnyt poikamme Aleksanteri. Suuri kiitos hänelle! 

Lisää tietoa Korvatunturista, sinne pääsemisestä ja luvasta: korvatunturi.fi