Norja, Ruotsi, Suomi - Kuukausi tuntureilla

Vuoden 2020 maalis-huhtikuussa vaelsimme kahdestaan 640 km Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Suurimman osan siitä hiihdimme ahkioden ja koirien, Nallon ja Sinnin, kanssa. Huhtikuussa Kilpisjärvellä minä myös ajoin valjakolla. 

Kuljimme: 

- Norjassa Kilpisjärveltä Abikoon 240 km

- Ruotsissa Kungsledenillä 140 km

- Kotona karanteenissa 100 km 

- Suomessa Kilpisjärvellä 160 km 

Yhteensä reissupäiviä tuli 40. Niistä noin 20 nukuttiin kämpissä, 10 teltassa ja 10  mökeissä lähtö- ja tulopisteissä Abiskossa ja Kilpisjärvellä. 

Kerron seuraavassa yhteenvedossa matkan jokaisesta osiosta erikseen.  

Markku ja Jerta-tunturit Norjassa. 

Myrskyä Tjäktjan tuvalla Ruotsissa.  

Anu ja valjakko Tshakaljärvellä Suomessa. 

Parasta Norjassa: Yksinäisyys vuorilla. 

Pahinta Norjassa: Rämpiminen Dividalenissa. 

NORJA

Upeimpana muistona koko keväästä jäävät mieleen reissun ensimmäiset kaksi viikkoa, jolloin emme tienneet muusta maailmasta ja koronasta mitään. Silloin vaelsimme hiihtäen Kilpisjärveltä Abiskoon. Se oli sekä fyysisesti että henkisesti vaelluksemme vaikein ja hienoin osa, joka pisti minut ponnistelemaan jaksamiseni äärirajoilla. Silti lähtisin juuri tälle osuudelle mieluiten uudestaan. 

Norjassa seurailimme enimmäkseen kalottireittiä, joka tosin talviaikaan ei erotu maastosta mitenkään.  Vuoret olivat mykistävän kauniita, erämaa valtavan suuri ja lumi aivan koskematonta. Monena päivänä paistoi aurinko. Usein tuntui, että olemme ainoat ihmiset maailmassa.

Ennen upottavaa Dividalenia en tiennyt, että ihminen voi niin monta kertaa päivässä ajaa itsensä loppuun, ja silti hän vielä pystyy jatkamaan matkaa. Upeinta Norjan osuudella oli - sen lisäksi, että selvisimme siitä hengissä - koskematon lumi, tunturiylängöt, 1000 m korkeiden tuntureiden ylitykset ja  yksinäisyyden tunne.

Matkaa piti oikeasti tehdä, että ehtisi Abiskoon, ennen kuin kahden viikon eväät loppuvat. Ilman Nalloa ja Sinniä emme olisi pystyneet siihen. Ne ylittivät kaikki odotuksemme työtehon, sitkeyden ja kestävyyden suhteen. Silti ehkä kaikkein ihmeellisin asia koirissa oli se, miten paljon ne pystyvät kovissa oloissa osoittamaan kiintymystä sekä toisiaan että meitä kohtaan. 

Muita ihmisiä Norjassa saattoi nähdä vain kämpillä, jos niille meni. DNT:n ylläpitämät hyttat tiettömässä vuoristossa ovat upeita lepokeitaita väsyneille vaeltajille. Ne ovat sekä suunnittelultaan, varustelultaan että ennen kaikkea kunnoltaan jotain ihan muuta kuin suomalaisille tutut autiotuvat. Yöpyminen DNT:n tuvissa maksaa noin 30€/henkilö/yö. 

Viimeiset päivät ennen Abiskoon saapumista olivat reissun pelottavimpia. Salvasstunturissa jouduimme viettämään telttayön 800 metrin korkeudessa niin kovassa myrskyssä, että ulos ei pystynyt menemään lainkaan. Tuuli jyrisi ja moukaroi telttaa kymmenen tunnin ajan.  Olimme huolissamme kaarien ja kiinnitysten kestämisestä - onneksi turhaan.

Eniten pelkäsin silloin, kun jouduimme myrskyyn kesken Torneträskin ylityksen. Norjan ja Ruotsin rajalla sijaitseva järvi on noin 10 km leveä ja noin 80 km pitkä.

Aloitimme järven ylityksen erittäin hyvässä säässä, mutta vähän ennen tavoitteena olevaa vastarantaa jäällä nousi voimakas tuuli. Se tarttui ahkioihimme, kaatoi ne kyljelleen ja yritti niiden voimalla vetää meidätkin mukaansa melkein kuin leijalla. Olin polvillani jäällä, molempien suksisauvojen piikit jäässä kiinni, ja pelkäsin, että jos tuuli vie minut, en pysähdy ennen vastarantaa. Otimme sukset pois jalasta. Näkyvyys hävisi lentävään lumeen. Kompassisuunnan avulla pääsimme kävelemällä jotenkin jatkamaan matkaa ja lopulta rantakallion suojaan. 

Torneträskin yi en tahtoisi hiihtää enää koskaan uudestaan.

Ajoituksen suhteen meillä oli onnea: Samana päivänä kun Norjan rajat ja kämpät lopullisesti sulkeutuivat klo 8.00, me hiihdimme rajan yli Ruotsin puolelle klo 8.30.

Tuhannen metrin korkeudessa ilman näkyvyyttä. 

Sama paikka näkyvyyden kanssa. 

RUOTSI

Vaellusta Ruotsissa Kungsledenillä varjosti uutinen Suomen rajojen sulkemisesta. Tiesimme, että emme saa kotona odottavaa ruoka- ja koiratäydennystä tuotua Ruotsiin. Kvikkjokkiin asti hiihtäminen jäisi haaveeksi.

Jouduimme tekemään Kungsledenillä lenkin ja kääntymään takaisin Abiskoon. Se, yhdistettynä reissun alkuosan aiheuttamaan väsymykseen, sai meidät ottamaan matkanteon löysemmin. Tunnelma oli ihan erilainen kuin silloin, kun olimme oikeasti menossa pisteestä A pisteeseen B. Siinä oli myös hyviä puolia. Oli aikaa pitää lepopäiviä, lukea kirjoja, aistia tunnelmia, seurata valon muuttumista. Olla, ja jopa pitkästyä... pitkästyä vuorilla! Eikö juuri sitä lähdetty tältä ajalta hakemaan? 

Ruotsissa parhaana muistona jää mieleen Tjäktjan ja Nallon seutu. Siinä pääsimme vaeltamaan todella korkealla (700-1100 m) sellaisen osan Kungsledeniä, jossa emme ole ennen kulkeneet. Nallo olikin yksi koko reissun hienoimmista maisemista, ja ehdottomasti paras lasketteluränni. Onneksi juuri silloin pilvipeite väistyi sen verran, että saimme nähdä jyrkät vuorten seinämät. Aika usein tonnin korkeudessa on se tilanne, että tietää vuorien olevan ympärillä, mutta niitä ei pilvien, tuiskun tai white outin vuoksi näe lainkaan.

Ruotsissa liikkuessamme meitä seurasi jatkuva kova tuuli. Myrskyvaroitus oli voimassa viitenä päivänä peräkkäin. Sekin pakotti meidät pitämään välipäiviä. Yötä päivää jatkuva tuulen pauhu ja ujellus alkoi ärsyttää. Etukäteen en olisi arvannut, että se, mitä erämaassa eniten kaipaisin, olisi hiljaista hetkeä. 

KOTI

Ruotsista palattuamme jouduimme olemaan kaksi viikkoa kotona karanteenissa. Otimme ajasta kaiken mahdollisen irti hiihtämällä ja ajamalla valjakolla mahdollisimman paljon. Säät olivat loistavat: Aurinkoa, kantavia hankia. Ei pöllömpää aikaa ollenkaan.

Starttasimme joka aamu kotipihasta. Juuri siksi tämä tuntui myös todelliselta lepolomalta. Koirien hoitaminen, veden hakeminen, ruuan laittaminen, varusteiden huoltaminen ja nukkuminen on kotioloissa naurettavan helppoa verrattuna telttaelämään.

Koirat kylmässä. 

Koirat lämpimässä. 

KILPISJÄRVI

Karanteenin jälkeen pakkasimme mukaan kaikki koirat ja reen ja suuntasimme Kilpisjärvelle. Tarkoituksena oli kierrellä pari viikkoa Käsivarren erämaassa.

Huomasimme kuitenkin jo ensimmäisen telttayön aikana, että tuulisten öiden kylmyys on, paksuista takeista huolimatta, vähän liian kova meidän koirille. Nuoret koirat kyllä selviävät, vaikka nukkuvat lumella, mutta ei tuntunut oikealta pyytää sellaista 10-vuotiailta uskollisilta koiravanhuksilta, Miilulta ja Moralta.

Päätimme siksi, että teemme eri pituisia reissuja Kilpisjärveltä sään mukaan. Ratkaisu osoittautui oikeaksi. Pystyimme suunnittelemaan valjakkoretket niin, että koirat saivat viettää kaikken pahimmat tuuliyöt automme trailerissa lämpimissä kopeissaan. Sen ne olivat ansainneet, jopa kirjaimellisesti: Olivathan ne itse voittaneet kisoissa juoksemalla sen rutirexin, josta niiden pöyheät petipaikat oli tehty,

Ja ehdimme silti toteuttaa kaikki haaveemme!

Minä pääsin ajamaan omista kasvateista muodostuvalla valjakolla Suomen huikeimmissa maisemissa, ja vaikka kuinka moneen kertaan. Avoimen kentän johtajat toimivat loistavasti. Pystyin kiertelemään järvellä, nousemaan tunturiin, kääntymään samaa uraa takaisin ja pysäköimään tunturikoivuun kiinni. Markku sai istua pilkillä, osin jopa lämpimässä auringossa. Parasta oli kun hän sai saaliiksi rautuja.

Pääsimme myös yhdessä vaeltamaan, telttailemaan Termiksellä ja Saarijärvellä ja tekemään omia reittejämme Ailakkajärvelle. Saimme nauttia Jogasjärven maahistuvan ainutlaatuisesta tunnelmasta ja levosta siellä. Oli uskomattonta nähdä, miten hellästi koirat lämmittivät ja hoitivat toisiaan, kun ne pääsivät myrskystä pois. Ketään kuudesta lauman jäsenestä ei jätetty ulkopuolelle. Kun muut viisi asettuivat palelevan Moran ympärille makaamaan, niin ne sulattivat samalla myös sydämeni.

Koettuamme kaiken tämän, sitten kun sää kääntyi sateiseksi, palasimme haikein mutta tyytyväisin mielin kotiin.

Reissun alussa Kilpisjärvellä. 

Reissun lopussa Maahistuvalla. 

MIKÄ MUUTTUI

Kun katson kuvaa meistä reissuun lähdössä, minusta tuntuu, etteivät siinä eivät ole samat ihmiset, kuin mitä nyt olemme. Nuo tyypit ennen vaellusta vaikuttavat jotenkin lapsellisilta ja kokemattomilta.

Vaellusviikkojen aikana asiat ovat saaneet uusia mittasuhteita. Olemme oppineet kunnioittamaan yhä enemmän luontoa, elämää ja toisiamme. Ainoa asia, millä oikeasti on merkitystä, on ihmisten (ja myös koirien) välinen lämpö, huolenpito ja rakkaus. Mitään muuta voimavaraa meillä ei ole tässä tuulisessa maailmassa.

- Anu Suomalainen