Pyhä ja Luosto ja Ämmänvaara

Kiipesin Noitatunturin ja Luoston huipulle ja nukuin kolme yötä teltassa.

Minulla on ollut tapana aloitaa kesäloma pienellä yksinvaelluksella.Tänä vuonna urakoin töiden  jälkeen vielä valmiiksi opinnot avoimessa yliopistossa. Katselin samalla sateisia säätietoja ja vatuloin retken kohdetta melkein lähtöön asti. Ratkaisu syntyi lopulta sellaisen mainoksen avulla, joka kertoi, että Pyhä avautuu kesään 18.6. Mahtavaa! Minä pääsin matkaan jo reilua viikkoa aiemmin, joten saisin siis tällä kertaa, kovan talven jälkeen, vaeltaa merkityillä reiteillä ja olla luultavasti silti rauhassa.  Aiemmat lomanaloitusretkeni ovat suuntautuneet enemmän poluttomille syrjäseuduille. 

SUNNUNTAI

Porolaavu - Isokuru - Karhunjuomalampi - Noitatunturi - Karhunjuomalampi 10 km

Läksin aamulla puoli kymmenen maissa kotoa ajamaan kohti pohjoista. Tämä oli ensimmäinen reissuni yksin sähköautolla. Onnistuin lataamaan sitä Posiolla kaupassakäynnin ajan ja Kemijärvellä lounaan ajan. Läksin täydellä akulla jännittyneenä kohti Pyhää, koska latauskartan mukaan siellä tai Luostolla ei ollut yhtään latauspaikkaa. Onneksi niitä ei sitten tarvittukaan - Akku riitti ihan hyvin Pyhälle ja Luostolle ja paluuseen Kemijärvelle asti. 

Neljän aikana parkkeerasin auton Heinäkengänjälki-nimisen tien päähän lähelle Porolaavua. Nostin repun selkään, otin sauvat käteen ja läksin polulle. Pian eteen tulivat pitkokset, joilta avautui näkymä Noitatunturille - Reissuni pääkohteelle. Aurinko paistoi ja hyttyset inisivät. Oli lämmin. Tuntui hyvältä kävellä. 

Yllätyin siitä, miten helppo sorastettuja reittejä oli kävellä. Tulin pian Isokurulle, jonka laudoitetut kävelytiet muistin siitä, kun kävimme täällä perheen kanssa 11 vuotta sitten. Oli mukava mennä omaan tahtiin ja katsella kaikkia kiviä: paljasta terävää rakkaa ja sammaleisia pyöreitä muotoja. Kun tulin Pyhänkasteen lammelle, sade alkoi. Kaivelin repusta takin ja sadehatun ja yritin ottaa vastavaloon kuvia putouksesta, kun aurinko taas tuli esiin sadepilven takaa. 

Katseltuani ja kuunneltuani lampea ja putousta kylliksi aloitin nousun portaita pitkin. Sydämeni hakkasi hurjasti ja keho kysyi, että mitä oikein meinaan. Olin koko talven pyytänyt sitä istumaan koneen ääressä, ja nyt piti kantaa painavaa reppua ylös portaita, mitä häh?! Pysähdyin lepäämään joka tasanteella. Odottelin, että hengitys tasaantuu. 

Ylhäällä uhriharjussa ihailin Karhukurusta avautuvaa maisemaa kohti Noitatunturia. Toivoin, että pääsisin sinne asti. Huippu näytti kaukaiselta ja sadepilvet uhkaavilta, mutta matka Karhunjuomalammelle oli niin lyhyt, että tupsahdin sen pihaan ennen kuin ehdin edes odottaa sitä. Upealla taukopaikalla on päivätupa, kaksi laavua, liiteri ja huussi. Muutama ihminenkin näkyi toisella tulipaikalla. Laskin repun selästä. Katsoin kelloa ja säätietoja, joiden mukaan ukkossade oli alkamassa. Kello oli jo kuusi illalla ja minulla oli kova nälkä. Päätin, että teen joka tapauksessa nyt ensin ruokaa täällä ja mietin sitten jatkoa. Oli helppo keittää ja syödä tuvassa, kun rankkasade ropisi ympärillä. Ihmisiä ei näkynyt. 

Ennusteen mukaan sateen piti loppua kahdeksan aikaan, mutta alkaa taas aamuyöllä ja jatkua seuraavaan iltaan asti. Päätin siksi, että leiriytyä tuvan lähelle ja käydä illalla Noitatunturilla ilman reppua. Sinne on Karhunjuomalammelta kolme kilometriä, joista kaksi ensimmäistä on helppoa nousua sorastettua polkua pitkin ja viimeinen kilometri on vaikeaa nousua kivikossa. Säätieto piti todella hyvin paikkansa. Kun nousin Noitatunturin viimeistä rinnettä yhdeksän aikaan illalla, aurinko tuli esiin. Sateen jälkeiset höyryt kohosivat laaksosta ja tekivät tunnelmasta epätodellisen kauniin.   

Noitatunturi on ehdottomasti Pyhän hienoin paikka. Olen huomannut saman ennenkin: Jos Kultakeron tai Ukko-Luoston kaltaisilla paikoilla onkin joskus ollut jotain pyhää, tunne siitä on täysin kadonnut rakentamisen, laskettelurinteiden ja tornien myötä. Noitatunturilla kulkija saa vielä kompastella luonnollisessa kivilouhikossa ja siksi siellä voi vielä aavistaa jotakin tämän paikan alkuperäisestä kauneudeusta. Ja jos se kulkijalle suodaan, hän voi myös nähdä huipulla jotain taianomaista: Ilta-auringon kultaaman, navakan tuulen heilutteleman pihlajan, jonka ei edes pitäisi kasvaa siellä. 

Laskeuduin tunturilta huolellisesti, kiireettä. Kivet olivat märkiä sateen jäljiltä. Paljasjalkakengillä ja kävelysauvoilla varustettuna minulla ei kuitenkaan ollut mitään hätää, ote piti. Tulin tuvalle kymmeneltä. Minua väsytti. Pystytin ensin teltan, ja sade alkoi jo ennen kuin sain viimeiset narut kiristettyä. Menin sitten tupaan syömään pienen iltapalan ja pian kömmin onnellisena makuupussiin. Sateen ropina tuuditti minut uneen. Kuulin yöllä käen kukuntaa, kuukkelin naukunaa, laulurastaan luritusta ja jonkin heleän sirkuttajan, jota en tunnistanut. 

Isokuru

Pyhänkasteenlampi

Isokuru

Karhukuru, taustalla Noitatunturi

Karhunjuomalampi

Näkymä Luostolle päin

Kurjenkanverva Noitatunturissa, taustalla Ukko-Luosto

Noitatunturissa

Kuorinkikuru

Noitatunturin rinteellä

Pihlaja Noitatunturin huipulla

Noitatunturin huippu

Noitatunturin rinne

Tästä alkaa polku huipulle

Nukkumaanmenoaika

Vanha haapa Karhunjuomalammen lähellä

Noitatunturi

Noita itse?

MAANANTAI 

Karhunjuomalampi - Isokuru - Tunturiaapa - Tiaislaavu- Porolaavu 7 km

Luoston portti - Luoston huippu 3 km

Aamulla teltta valui vettä, onneksi vain ulkopuolella. Sisällä oli hyvä, mutta ei se auttanut kuin alkaa pakata makuupussi ja makuualusta ja pukea takki ja mennä sateeseen. Eipähän minun tarvinnut kuin kipittää pihan poikki niin pääsin tupaan keittelemään aamupuuroa ja kahvia. Tein kaminaankin tulet, että jos vaikka kamppeeni vähän kuivahtaisivat. Ja kyllä vaatteet ehtivätkin aamiaisen aikana kuiviksi. Varusteita oli hyvä levitellä, kun sain olla tuvassa yksin. 

Puoli kymmenen maissa olin valmis lähtöön, mutta en ollut saanut koko aamun aikana päätettyä, mitä teen. Lähdenkö jatkamaan vaellusta kohti Luostoa, jolloin joutuisin olemaan sateessa, pelkäämään ukkosta, kiirehtimään matkaa ja miettimään, miten pääsen takaisin autolle? Astuin pihalle toivoen, että jalat ratkaisevat asian. Pisaroiden tippuessa sadehatun lieristä jalkani tekivät oikean ratkaisun ja kääntyivät takaisin autolle päin. Kapusin Uhriharjuun ja tutkin vanhoja keloja siellä. Katsoin näköalatasanteelta samaa maisemaa kuin eilen, mutta nyt Noitatunturia ei näkynyt lainkaan. Harmaat pilvet olivat nielaisseet sen. Mietin, miten onnekas olin ollut, kun sain kokea aurinkoisen iltahetken huipulla. 

Laskeuduin portaita ja pysähdyin kuuntelemaan korppien asioita. Emo lensi pesäkallion ohi ja isot poikaset toivoivat sen tuovan ruokaa, mutta vaikenivat, kun se sanoi, että ei ole vielä löytynyt mitään. Lompsin sateessa kävelysiltaa pitkin ja ihmettelin, miksi reppu painaa niin paljon. Urheasti käännyin silti Isokurun jälkeen oikealle, kohti Tunturiaavan luontopolkua. Siellä en ollut koskaan ennen käynyt, ja ajattelin, että jos jokin on hyvä kohde sateella, niin suo. 

Ja niin se olikin. Todella kaunis ja kukkiva. Pitkospuita pitkin oli helppo kävellä. Vesipisarat ropisivat lampien pintaan ja sadepilvet peittivät näkyvistä huiput. Valitsemaanne tunturiin ei juuri nyt saada yhteyttä, minä ajattelin, kun otin kuvia sadepilvistä. Vettä valuvana raahustin autiolle Tiaislaavulle. Se oli todella kaunis paikka, pieni männikkökumpare soiden keskellä. Ja siellä oli pitkospuut vesipaikalle, ihanaa! Tein tulet ja hain vettä hetteestä. Tajusin vapisevani kylmästä. Puin villavaatteet kuorivaatteiden alle. Söin pahaa nuudelikeittoa (en ota sitä enää ikinä evääksi), hyvää kahvia ja ihanaa ohutta ruisleipää, jonka päälle puristin tuubista juustoa (otan sitä tästä lähtien aina evääksi). 

Lounaan jälkeen minulla olikin enää lyhyt matka autolle. Helpottuneena istuin rattiin ja ajoin Luostolle. Minua paleli yhä, ja vettä satoi yhä. Parkkeerasin auton hotellin pihaan ja ostin lipun kylpylään. Sauna ei ollut kovin kuuma, mutta minulla oli aikaa istua ja odottaa, kunnes varpaatkin lämpenivät. Porealtaassa istuessa laadin suunnitelmaa, miten jatkan retkeä. Minulle oli selvää, että en halua mihinkään majoitukseen, haluan telttaan yöksi. Ajattelin, että säätieto pitää ehkä paikkansa yhtä hyvin kuin eilenkin, että sade loppuu illalla ja alkaa vasta seuraavana iltapäivänä, jolloin luvassa on kovaa ukkosta. Minulla on siis koko ilta ja yö ja aamupäivä aikaa - ehdin tehdä yön yli retken myös Luostolla. Ja haluan huipulle. Siellä ei ole vettä. Minun pitää siis kantaa mukanani litra illaksi ja litra aamuksi, että pärjään. 

Kun tulin kylpylästä, satoi vielä. Juoksin tien yli ravintolaan ja tilasin ihanan välipalan: etanapannun ja pienen lasin valkoviiniä. Sitä syödessä aurinko tuli esiin. Tyytyväisenä kävelin takaisin autolle, pakkasin reppuun yön yli tarvikkeet ja vedet läksin kapuamaan kohti Luoston huippua. Nousua riitti, mutta polku oli helppo, pikemminkin tie, sorastettu ja ainakin pururadan levyinen. Näin pari ihmistä, jotka olivat tulossa alas. Ilma oli lämmin. Kapusin aivan hitaasti ja rauhassa, omaan tahtiin. Se tuntui hyvältä. Alle tunnissa tulin Luoston uudelle Maisematuvalle. Se on uskomattoman hieno rakennus suurine ikkunoineen ja korkeine kattoineen. Toivon, että saman tyylisiä tilavia ja hyvin mietittyjä taukopaikkoja tehdään kansallispuistoihin jatkossa lisääkin.

Alunperin olin ajatellut, että pystytän teltan maisematuvan lähelle, mutta se ei nyt kuitenkaan tuntunut oikealta. Halusin lähemmäs luontoa paikkaan, jossa saisin olla varmasti yksin. Jatkoin siis matkaa, käännyin polulta pois oikealle ja kapusin Luoston olkapäätä pitkin kohtaan, johon tupa tai edessä odottava lasketturinne eivät näkyneet. Se oli hyväntuntuinen paikka. Pystytin teltan varvikkoon ja aloin nauttia auringosta, maisemista, rauhasta, tuulesta, yksinolosta. Ilta meni nopeasti. Kun kävin nukkumaan, aurinko helotti suoraan telttaan ja tajusin, että sama tulee jatkumaan koko yön. Onneksi olin muistanut ottaa mukaan mustan tuubihuivin, jonka laitan aina yöksi silmille. 

Koko yön kuulin eläinten ääniä. Joku, varmasti poro, röhki tunturissa. Käki kukkui,  huutelivat. Yhdeltä riekot pitivät sellaista metakkaa, että heräsin ja nousin katsomaan keskiyön aurinkoa. Sen valo värjäsi kivikot ja koivut punaisiksi. Oli ihanan viileää ja tyyntä. En saanut yön tunnelmaa kuviin. Kuva näyttää liian vähän kerrallaan, eikä siitä voi aistia ilmaa, maata ja taivasta. 

Varusteiden kuivattelua Karhunjuomalammen tuvalla

Uhriharju

Hyönteiskirjoitusta

Vanhus

Isokuru

Kurun vartija

Puro

Tunturiaapa

Tunturiaapa

Suokukka

Suokukka

Tunturiaapa

Tunturiaapa

Tiaislaavu

Tiaislaavu

Hyppy Luostolle

Nousu Luostolle

Luoston Maisematupa

Luosto

Säätila

Jokaisessa kivessä

Luoston huipulla

Keskiyö

Luosto

Satumaa

TIISTAI 

Luosto - Ukko-Luosto - Luostonportti 5 km 

Rykimäkero 2 km 

Ämmänvaara 5 km 

Heräsin ihanaan aamuun. Kello oli jo kahdeksan. Kiehautin veden keittimellä kiven päällä. Pistin puuron ja kahvin hautumaan ja purin teltan. Kylläpä se oli mukava pakata kuivana. Puuroa syödessä tarkistin sään ja reitin: Kyllä, ukkonen tulisi vasta iltapäivällä. Ehtisin käydä Ukko-Luoston huipulla, jolta en tosin odottanut kovin paljoa, koska se on niin rakennettu. Haikein mielin jätin ihanan piilopaikkani ja palailin reitille, joka nousi laskettelurinteiden ohi kohti tutkaa, tai mikä se suuri valkoinen pallo siellä huipulla onkaan. Aika mukavasti oli tehty maisemalava Ukko-Luostolle niin, että sieltä näki soille ja erämaahan, jossa myös 17 km vaellusreitti kiertää tunturin ympäri. Sen voisi joskus vielä ehkä käydä vaeltamassa, se olisi sopiva yhden yön retki vaikka yhdessä Markun kanssa. 

Minua hieman jännitti, millainen polku tältä kivikkotunturilta on alas, mutta se olikin iloinen yllätys: Reitillä oli kiviportaita, sorapolkua ja metalliportaita. Oli turvallista laskeutua, vaikka repun painon vuoksi askeleissa sai olla huolellinen. Minulla nousu repun kanssa ottaa pohkeisiin, ja laskeutuminen tuntuu etureisissä. Oli kieltämättä helpotus päästä viimeisistä portaista metsän polulle. Alkoi olla kova jano. Toivoin, että Luoston portti -nimisessä paikassa, josta reitit virallisesti alkavat, olisi vesipiste tai vessa. No ei ollut kumpaakaan. Onneksi hotelli oli auki, joten pääsin siellä vesihanan ääreen ja sain vesipullot täytettyä. Uskon, että moni muukin retkeilijä kuin minä kaipaisi paikkaa, jossa saisi ulkosalla täyttää vesipullot, vaikka maksua vastaan. On jotenkin nolo mennä hikisenä kyselemään liikkeistä tai respasta, että saisiko jostakin vettä. 

Minulla oli nälkä, ja olin jo päättänyt missä söisin: Rykimäkeron kodalla. Se on sopivasti matkan varrella, kun palaan kohti Pyhää. Kun tulin Rykimäkeron parkkipaikalle, siellä oli paljon autoja. Melkein peruin aikeeni, mutta sitten mieleeni tuli, että ehkä nämä kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ole nyt siellä kodalla. Niinpä läksin vesien ja ruokien kanssa kävelemään muutaman sadan metrin pituista matkaa kodalle. Pian eteen tuli risteys, josta lähtee parin kilometrin reitti Ametistikaivokselle. Siellä varmaan monet ovatkin käymässä! Kodassa ei ollutkaan ketään, mutta sen pihalla oli kaivo, jonka vesi oli tutkittu. Tänne ei siis olisikaan tarvinnut kantaa vettä mukana! Tein hyvää tatti-perunamuusia ja nautin ruuasta. Syönnin jälkeen kävin katsomassa ensimmäisiä rotkoja reitin varrella, Ne muistuttivat Taivalkosken Pahkakurua. 

Kun palasin kodalle, kuulin kuukkelien äänet. Olin onneksi yksin, joten aloin kutsua ja houkutella niitä pähkinöillä ja rusinoilla, joita minulla oli repun vyötaskussa varalta valmiina. Sain pitkään vakuutella, että olen kiltti, ennen kuin emot uskalsivat tulla hakemaan pähkinöitä minun läheltä, mutta poikaset olivat hassuja. Ne eivät itse uskaltaneet hakea ruokaa, vaan tinkivät sitä emoilta naukuen ja kerjäten ja perässä roikkuen. Kiitin mielessäni Pyhä-Luostoa siitä, että kuukkelit tulivat. Se tuntui sopivalta lopulta retkelleni täällä. 

Ennen kotimatkaa kävin vielä katsomassa Luontokeskus Naavan näyttelyn, ja sitten suuntasin reissuni viimeiseen kohteeseen: Kemijärven Ämmänniemeen, jonka myös kerrotaan olleen saamelaisten pyhä paikka. Kun tulin  ja läreitin alkupisteeseen ja läksin kävelemään kohti huippua, tummat pilvet peittivät taivaan. Kaivoin taskusta puhelimen ja varmistin, että ukkonen tulee juuri päälle. Palasin autolle ja istuin odottamaan. Seurasin säätutkasta, miten ukkosrintama kiertyi niemen ohi, ja miten seuraava lähestyi. Osuisiko se kohdalle? Tunnin odottelun jälkeen olin jo melkein luovuttamassa ja lähdössä jatkamaan ajomatkaa, kun aurinko tuli esiin ja valaisi koko mäntymetsän kuin kutsuen minua polulle. Päätin pitää sitä merkkinä, ja lähdin uuteen yritykseen. Se kannatti. Pääsin perille ja näin maiseman Kemijärvelle kauniissa säässä. 

Tikka kutsui minua tutkimaan tarkemmin vaaran laen kallioita, ja ne olivatkin lähes pelottavia tummine muotoineen ja onkaloineen. Retkikartassa ei näy polku, joka kiertää lenkin kallioiden kautta, mutta maastoon se oli merkitty selkein opastein. Tännekin olisi mukava tehdä joskus päiväretki Markun kanssa. Vaaran juurella, etelärannalla on laavukin, mutta sinne en nyt mennyt, sillä ilta oli jo myöhäinen. 

Ajelin kotia kohti niin kauan kuin jaksoin, ja sitten näin sopivan yöpaikan Mouruniemessä. Pystytin teltan aurinkoiselle rannalle. Viereinen hiekkatie oli niin hiljainen, että siitä meni vain yksi auto illalla ja kaksi autoa aamulla, yöllä ei yhtään. Nukuin hyvin ja pääsin juuri ennen sadetta autoon ja aamukahville Posiolle. 

Nousua Ukko-Luostolle

Ukko-Luosto

Maisemalavalla

Ukko-Luosto

Ukko-Luosto

Ukko-Luosto

Ukko-Luosto

Mairivaara?

Pyhä nähtynä Luostolta

Ukko-Luosto

Kuukkeli Rykimäkerolla

Ukkospilvi Ämmänvaaran yllä

Näkymä Ämmänvaaralta

Kemijärvi

Pintaa syvemmälle

Lempivärejä

Ämmänvaaran kalliot

Ämmänvaaran kalliot

Ämmänvaaran kalliot

Ämmänvaara

Mourunniemi

Leirini

Mourunniemi

Mourunniemi

Mourunniemi

YHTEENVETO

Kävelin noin 30 km ja nukuin kolme yötä teltassa. Hieman haastavasta säästä huolimatta pääsin näkemään parhaat palat Pyhältä ja Luostolta ja lisäksi vielä lumoavan kauniin Kemijärven  maisemia. Olen onnellinen siitä, miten ihania paikkoja sain nähdä ja kuvata ja miten hyvin minulta sujui matka ja retki. 

Teltassa on tosi hyvä nukkua ilmatäytteisellä patjalla, ja ruokaa on helppo laittaa retkikeittimellä. Reissu kaikkine ruokineen, auton latauksineen ja kylpylälippuineen maksoi vain 150 €. Samaa konseptia voisin käyttää uudestaankin. Maksan mieluummin hyvästä ruuasta ravintolassa kuin yösijasta hostellissa tai hotellissa. Ensi kerralla otan jo kotoa autoon mukaan ison vesikanisterin. Se, että autossa oli kylmälaukku ja vaihtovaatteita ja eri kenkiä, oli hyvä ratkaisu tällaisella retkellä. 

Aina ennen olen sanonut, että vaelluksella on siitä hyvä olla, kun elämä siellä on niin yksinkertaista. Pitää vain huolehtia ruoka, juoma, liikkuminen ja yösija. Tällä kertaa minusta tuntui, että aikaa meni aivan liikaa päätöksentekoon. Toki se myös kannatti: Osuin tuntureiden huipuille sään kannalta aivan parhaina hetkinä. Mutta muistan ajatelleeni jotain samankaltaista myös meidän kuukauden pituisella talvivaelluksella: Että siellä ei jää vapaa-aikaa yhtään. Koko päivä kuluu pakollisiin toimiin. Toki se on jo sinällään rentouttavaa ja vaihtelua arkeen, mutta se myös pitää ajatukset kiinni kaikenlaisessa pienessä puuhassa, veden hankinnassa, ruuan laitossa, pakkaamisessa. Jos todella haluaa matkata itseensä, ehkä parasta olisikin pysyä paikoillaan.

Anu Suomalainen