Kilpisjärvi ja Norjan raja - Aurinkoinen hiihtovaellus

Suomen hienoimmat maisemat löytyvät Norjan rajalta. 

Teimme pääsiäisenä 2023 hiihtovaelluksen Käsivarren erämaassa. Sää oli paras ikinä ja hanki kantoi kaikkialla. Kävimme Termisjärvellä, Harrijärvellä, Jogasjärvellä, Meekon laaksossa, Urtasjärvellä, Lossujärvellä, Kahperusvaarojen ylängöllä ja Norjassa. Yhteensä matkaa kertyi 125 km. Yövyimme teltassa. Apuna ahkioiden vetämisessä meillä oli kokeneet vaelluskoiramme, alaskanhuskyt Sinni ja Nallo.

PERJANTAI 

Ajoimme Kilpisjärvelle ensimmäistä kertaa sähköautolla. Matka meni hyvin. Latasimme autoa lounastauon ajan Rovaniemellä, kahvitauolla Kittilässä ja jaloittelutauolla Karesuvannossa. Yövyimme Tundrean ihanassa mökissä. Varausta tehdessä pyysimme sellaisen mökin, jonne sai ottaa koiratkin sisälle. Oli todella mukavaa, että se onnistui. Illalla mökissä Sinni ihaili omaa peilikuvaansa isossa ikkunassa, josta aamun valossa paljastui näkymä Saanalle. 

LAUANTAI  

Söimme mökin hintaan kuuluvan ihanan aamiaisen Tundrean ravintolassa. Nautin mustikkapannukakusta maustamattoman rahkan, marjojen ja vahvan kahvin kanssa. Siirsimme täyteen ladatun auton luontokeskuksen parkkipaikalle, lastasimme ahkiot täyteen tavaraa ja läksimme hiihtämään puoli yhdentoista aikaan. 

Ensimmäisen kilometrin nousu Tshakaljärvelle ei ole ikinä tuntunut niin pitkältä kuin nyt. Aurinko paahtoi kuumasti, lumen pinta oli niin jäinen, että sukset lipsuivat, ja minulla oli liikaa vaatetta päällä. Jälkeen päin ajatellen olisi varmaan ollut viisasta ottaa sukset pois. Tai sitten ei - vetiväthän koirat niin voimakkaasti, kun ne nyt vihdoinkin kaiken istuskelun jälkeen pääsivät töihin, että olisi ollut vaikea kävellä niiden kanssa.  

Järvelle päästyämme matkan teko helpottui. Tuttu reitti ja maisema veti kohti Termisjärveä. Rinteessä oli pakko pysähtyä välillä lepäämään ja antaa koirien jäähdytellä itseään lumessa. Pääsimme poroaitojen yläpuolelle tunnissa, ja siellä alkoi onneksi tuntumaan pieni, erittäin tervetullut tuulen vire. 

Termisjärvelle tullessa näimme Salmivaarojen rinteillä vapaalaskijoita. Termisjärven tuvalla oli ihan hiljaista. Päätimme syödä lounaan tuvan kuistilla. Pistimme koirat kiinni niin, että ne pääsivät korkean kuistin alle. Tarjosin niille niiden omasta ruokatermoksesta lihakeittoa, jota ne eivät heti halunneet syödä, koska olin aamulla tehnyt sen lämpimään veteen. Nostin kupit jäähtymään lumelle. Markku kaiveli esille meidän omat ruokatermokset. Söimme samaa nuudeli-kasvis-lihaliemi-keittoa, jota olisi tarjolla reissun jokaisella lounaalla. 

Siinä vaiheessa, kun pääsimme jälkiruokakahvin ja Brysselin keksin kimppuun, koirien lounas oli niin kylmä, että ne söivät sen. Ne saivat joka päivä lounaalla kumpikin 2-3 dl lihakeittoa. Tein keiton aamuisin lämpimästä vedestä ja jo kotona valmiiksi pilkkomistani pakastelihan paloista, joita kuljetin ahkiossa vesitiiviissä pussissa. Iltaruuaksi koirille oli mukana kovia nappuloita ja aamuruuaksi kuivalihaa. Laitoin aina illalla kuivalihan turpoamaan koirien ruokatermokseen aamukeittoa varten. Lämpimästä säästä huolimatta koirat söivät ja nesteytyivät koko reissun ajan tosi hyvin. Asiaa varmasti auttoi se, että niille oli jokaisella kolmella aterialla tarjolla erilainen ruuan maku ja rakenne.

Lounaan jälkeen suuntasimme pois reitiltä, kohti Kutturakurun edessä olevaa pientä järveä. Veljeni Saku, joka oli ystävänsä kanssa lopettelemassa omaa hiihtovaellustaan, oli lähettänyt meille satelliittilähettimellä tiedon sijainnistaan lauantai-iltana: 1,5 km Guhturgurajärveltä itään. Iltapäivä oli vasta aikainen, kun saavuimme kyseiselle järvelle. Markku halusi kokeilla pilkkiä, joten jäimme siihen. 

Riisuimme sukset ja vetovaljaat. Siirsin koirien vetonarun toisen pään kiinni pantaan ja toisen ahkioon. Sillä tavalla Sinni ja Nallo ovat tottuneet pysymään paikallaan taukojen aikana. Järvellä tuuli aika kovasti, joten puin ensin koirille takit. Olen ommellut niille jo kaksi vuotta sitten Käärijän vihreät tuulta ja vettä  pitävät takit urheilukankaasta, jonka sisäpuolella on lämmin nukka. Lopuksi puin itselleni untuvatakin ja istuin ahkion päälle nauttimaan auringosta ja maisemasta. 

Kalaa ei tullut, joten muutamien reikien kiertämisen jälkeen jatkoimme matkaa. Markku otti suunnan suoraan itään. Puolentoista kilometrin hiihtämisen jälkeen olimme sellaisessa kumpuilevassa tunturikoivikossa, jossa olisi helposti voinut hiihtää ohi toisistaan vaikka 50 metrin päästä, mutta niin vain Markun silmät huomasivat kaksi hahmoa etuvasemmalla ja satuimme yhteen Sakun ja Mikon kanssa. Pilkkimismahdollisuuden takia päätimme palata järvelle, ja pystytimme sinne teltat vierekkäin. 

Sakulla ja Mikolla oli iso teltta, joten veimme sen apsidiin oman petipussimme istuimeksi ja vaihdoimme kuulumisia. Erityisesti halusin nähdä kartalta reitin, jonka he olivat seitsemän päivän aikana kiertäneet, ja kuulla siitä, mitä he olivat siellä nähneet. 

Söimme yhteiset alkupalat ja miehet kävivät pilkillä. Sitten teimme ruokaa kumpikin omissa telttakunnissamme. Sen jälkeen menimme vielä hetkeksi iltateelle Sakun ja Mikon luo, mutta pian oli pakko käydä nukkumaan. Hiihtomatkaa ensimmäiselle päivälle kertyi (koivikossa edestakaisin hiihtelyn ansiosta) 25 km. Tuuli paukutti telttakangasta, Sinni lämmitti hartioita ja kosteutta ei päässyt koko yönä kertymään sisälle. Uni maistui. 

SUNNUNTAI 

Aamutoimien jälkeen hyvästelin veljeni halauksella ja sanomalla: Veljen jos kohtaat siellä, töllissä, korpitiellä, lämmin on koura koruton. Olen onnellinen siitä, että minulla on veli, jonka kanssa olen viime vuosina tavannut useimmiten erämaassa: Taivalkoskella, Riisitunturilla, Hossassa ja nyt Käsivarressa. 

Hanki kantoi upeasti, kun läksimme matkaan. Kiersimme Gohpevarrin ympäri ja nousimme Kaitsajärvelle. Hiidimme upean Gaicoaivin jyrkän rinteen vierestä ja nautimme siitä, miten koskemattoman tuntuinen tämä ylänkö oli. Tunturit ympäröivät meitä hiljaisina ja riekkojen jäljet kuvioivat valkoisena hohtavaa lunta. Nousimme loivasti kohti Lovttogielasin länsipäätä, josta pääsisimme helposti kiertämään Harrijärvelle. Siellä pidimme lounastauon ja Markku kokeili samalla uittaa pilkkiä. Nallo rakastaa kalojen tuijottamista myös kesällä, ja nytkin se odotti kärsivällisesti Markun vierellä samaa avantoa kytäten. Kaloja ei kuulunut. 

Iloisella mielellä jatkoimme matkaa kohti Jogasjärveä. Huikeat maisemat avautuivat Haltille ja Ridnille asti. Kesken matkan keksimme koukata vasemmalle katsomaan Saivaaraa vähän lähempää. Sen rinteillä roikkuvat lumilipat näyttivät niin hurjilta, että päätimme, että emme seuraavana päivänä yrittäisi sen huiputusta, vaikka sellainen ajatus olikin hyvän sään ja näkyvyyden takia tullut mieleeni.  Nähtyämme Saivaaran, läksimme laskeutumaan kohti puurajaa.  Markku löysi turvallisen loivat laskulinjat puiden välistä, ja sanoi, että Nallo teki nolla virhettä, kun tulimme sujuvasti Jogasjärven autiotuvalle. 

Olimme vuoden 2020 reissulla todella ihastuneet tämän Käsivarren vanhimman, 1937 rakennetun maahistuvan tunnelmaan, ja halusimme nyt katsoa, olisiko se kenties vapaana meitä varten. No olihan se. Kämpän pihalla meidät ympäröi täydellinen hiljaisuus. Oli vaikea uskoa, että että oli pääsiäissesonki. Asetuimme taloksi tuttuun tupaan, jossa ei ole muuta kuin luonnonkivitakka ja kaksi laveria. Tosin laverit oli sitten viime käynnin käännetty niin, että nyt ne L-kirjaimen sijasta muodostivat kaksi samansuuntaista lyhyttä petiä. Mutta kyllä niissä juuri ja juuri nukkumaan mahtui. 

Kävin hakemassa avannosta vettä kaikkiin astioihin sillä aikaa kun Markku teki tulet takkaan. Istuimme pihalla auringossa ja joimme kaakaota. Koirat loikoilivat vieressä steikissä. Oli tosi onnellinen ja kiitollinen olo: Että voimmekin olla taas täällä, tässä Suomen upeimmassa maisemassa, ja tällaisella säällä. - En olisi missään nyt mieluummin, minä sanoin. 

Ruokaa laittaessa aloimme pohtia, mihin hiihtäisimme seuraavana päivänä. Tämä vaellus oli siitä erilainen, että tällä kertaa meillä ei ollut valmista reittiä mielessä. Minulle se oli aluksi haastavaa. Aiemmin olen tehnyt tarkat päiväsuunnitelmat, ja ehkä ihan päinvastaisesta syystä, kuin moni voisi luulla. Tarkka reitti- ja aikataulusuunnitelma auttaa minua elämään hetkessä, kun minun ei tarvitse koko ajan pohtia, mitä teemme seuraavaksi. 

Tällä kertaa kuitenkin halusin antaa mahdollisuuden sille, että päättäisimme kohteista ja reiteistä päivä kerrallaan sään ja olotilan mukaan. Nyt harkitsimme Annjaloanjia ja Toskalharjua, mutta totesimme, että jos päivät ovat näin lämpimiä, hanki voi alkaa pettää, ja sitten olemme melko kaukana Kilpisjärveltä. Päätimme siis suunnata Urtaslaaksoon ja Lossujärvelle. Sielläkään emme olleet vielä ennen käyneet, ja halusin mielelläni nähdä molemmat. 

Iltaruuan jälkeen alkoi nukuttaa. Sain heti unen, mutta heräsin yöllä ainakin kymmenen kertaa, kun koirat vaihtoivat paikkaa. Teltassa ne nukkuivat rauhallisesti. En tiedä, miksi ne mökissä vaeltelivat niin paljon. Ensin Sinni nukkui minun tyynyn vieressä, sitten Nallo tuli jalkohin, sitten Nallo kävi kyljen viereen ja pudotti minut patjalta. kunnes Sinni tuli tueksi seinän puolelle. Sitten Sinni lähti pois, Nallo siirtyi Markun viereen, ja niin edelleen, kunnes lopuksi aamulla Sinni palasi takasin minun tyynylle. ja aloitti rakkauspusut heti kun näki, että en ollut enää unessa.  

MAANANTAI 

Helppo aamu ja mukava aamiainen tuvalla vaihtuivat hieman takkuiseen hiihdon alkuun, kun läksimme kohti Meekoa. Tuuli oli tehnyt järvelle minikokoisia sastrugeja, jotka keikuttivat ahkion painoa ikävästi ees taas lantiovyötä vasten. Onneksi reitti tasoittui, kun lähestyimme Meekon tupaa.

Tuvan pihassa oli vilskettä, niin kuin Meekolla aina. Siellä oli hiihtäjiä ja yksittäisiä koiria ja pariskunta, joka asui teltassa rekikoirien steikin vierellä. Ohitimme tuvan mahdollisimman nopeasti, kaikille morjestelleen, ja jatkoimme kovaa vauhtia pitkin jäistä uraa. -Nuo valjakkoihmiset on varmasti jotakin tuttuja, minä sanoin Markulle. 

Meekon laaksossa lampi oli aivan turkoosin värinen. Pian jää sulaisi. Kun olimme hiihtäneet Vuomakasjärvelle asti, alkoi olla lounastauon paikka. Näimme järven pohjoispäässä korkean kumpareen, jonka päälle oli jo sulanut suuri pälvi. Päätimme syödä lounasta siellä. Istuimme lämpimällä kivellä auringossa ja nautimme ruuasta ja näkymästä Urtaslaakson suulle, Vuomakasjärvelle ja Haltin reitille. Alhaalla laakson pohjalla joki virtasi jo sulana yhdessä kohden. Vesi välkkyi auringossa. 

Lounaan jälkeen koiravaljakot ohittivat meidät. Otin heistä kuvia, ja sain reissun jälkeen nopeasti selville, ketä he olivat, joten pystyin toimittamaan kuvat perille. Ja tuttujahan he olivatkin. Olimme olleet tänä talvena Miran ja Teron kanssa samoissa kilpailuissa ja nähneet heitä varikolla. Vastalahjaksi sain Miran ottaman kuvan meistä - Ainoan, jossa me molemmat hiihdämme. Kiitos!

Urtaslaakso oli upea. Seinämät kohosivat kapeiden järvien molemmilla puolilla jyrkkinä. Reitti nousi koko ajan ylemmäs ja ylemmäs. Hiihtäminen alkoi väsyttää. Kun aloin jäädä jälkeen, vaihdoimme koiria ja hiihdimme vähän aikaa niin, että ne saivat juosta rinnakkain. Se piristää aina meidän kaikkien neljän mielialaa, ja saa hiihtämisen sujumaan. 

Lossujärvi yllätti sillä, miten korkealla ja miten vuoristomaisessa maisemassa se on.  Sanoisin, että se on Suomen hienoimpia autiotuvan paikkoja, ellei hienoin. Siellä tulee tunne, niin kuin olisi Kungsledenillä tai Norjassa. Ja niinhän siinä melkein ollaankin, aivan rajan tuntumassa. Vilkaisimme lyhyesti tuvan, ja jatkoimme matkaa hieman siitä eteenpäin, omaa yksinäistä teltan paikkaa etsien. Sellainen löytyikin muutaman sadan metrin päästä kumpareikoista. Paahtavassa auringossa vähensimme vaatteita ja pystytimme teltan kohtaan, josta avautui näkymä Lossujärvelle ja Norjan vuorille. Kyllä hymyilytti. 

Markku lähti hakemaan vettä järveltä ja minä vein koirat verryttelykävelylle teltan takana nouseville kummuille. Hanki kantoi niin hyvin, että pystyin käymään katsomassa isoja kiven järkäleitä, joita oli kumpujen päällä. Nautin maisemista ja tarkastin koirat. Kummallakin oli löysä turkki, siistit anturat ja notkeat jäsenet, mutta Nallon kirsu oli hieman liian kuiva. Päätin tarjota koirille ylimääräisen juoton. Sinni ei juonut siitä kaikkea, mutta Nallo joi sekä omansa että Sinnin loput - hyvä niin!

Kun aurinko painui vuoren taakse, tuli nopeasti kylmä. Koirille piti pukea takit, meille keittää iltatee, ja käydä nukkumaan. Nukuin hirveän hyvin ja pitkään - yli 10 tuntia. 

TIISTAI 

Yö oli niin tyyni, että kun aamulla heräsimme, teltassa oli kosteutta. Aurinko oli noussut ja lämmitti jo teltan kattoa. Veimme makuupussit ja alustat ulos. Kaikki kuivui nopeasti. 

Aamupalan jälkeen meillä oli edessä hurja nousu Kahperusvaarojen ylängölle tuhannen metrin korkeuteen. Tavaroita pakatessa ja telttaa purkaessa tuli hiki. Minua pelotti, että jos ilma on näin seisova, niin koirille voi tulla aivan liian kuuma nousussa. Onneksi kuitenkin navakka tuuli alkoi puhaltaa heti, kun läksimme pois kumpareiden suojasta. Sää oli ihan erilainen kuin olimme luulleet. Ilmeisesti olimme onnistuneet pystyttämään telttamme Pohjois-Kalotin kuumimman kattilan pohjalle. 

Oli upeaa nousta luovimalla sik sakkia vuoren rinnettä ylöspäin. Vaikka se olikin aluksi vaikea tehtävä menohaluisille koirille, niin Sinni ja Nallo saivat pian juonesta kiinni, ja alkoivat nousta loivasti yläviistoon meidän edellä. Lossujärvi allamme pieneni ja pieneni ja vuoret suurenivat. Pistimme kaikki mahdolliset ventilaatiot takista auki ja puuskutimme ylöspäin. Oli ihana saavuttaa rinteen huippu, ja päästä hetkeksi hiihtämään tasaisempaa ylänköä. 

Vasemmalla alkoi näkymään Meeko. Saivaara näytti pieneltä nappulalta - Niin korkealla olimme. Kaikkialla oli hohtavan valkeaa lunta, joka päättyi suoraan taivaaseen. Laskettelimme rinnettä hiukan alemmaksi laaksoon lounastaukoa varten. Sitten jatkoimme kapuamista kohti Duolljehuippuja, joita lähestyimme ensin oikealta, kunnes tajusimme, että meidän on pakko kiertää ne vasemmalta, loivemmalta puolelta, että se olisi turvallista. Kun nousimme ylös Kuonjarin ja Duolljehuippujen välisestä satulasta, eteemme avautui järkyttävän kaunis vuoristo jyrkkine rinteineen ja autereeseen katoavine huippuineen. 

- En ole ikinä tiennyt, että missään Suomessa voi olla näin upea maisema! Minä huokailin. Myöhemmin tarkistus kartasta paljasti syynkin: Olimme jo Norjan puolella. 

Aiomme ensin, että laskettelemme johonkin loivaan laaksoon telttailemaan, mutta kesken matkan minulle tuli ajatus, että mitä jos jäädään tähän. Oli kerrankin niin tyyni sää, että korkeallakin voisi telttailla melko turvallisesti. Löysimmekin rinteeltä sopivan olkapään, johon saimme teltan vaakasuoraan. Laitoimme keitinlaatikon ulos ja aloimme sulattaa lunta vedeksi upeaa maisemaa ihastellen. 

Seurasimme monta tuntia sitä, miten valo muuttui, kun aurinko painui yhä alemmaksi, ja miten varjot pitenivät ja lopulta nielaisivat kaiken. Jos se olisi ollut elämäni viimeinen ilta, olisin kuollut onnellisena. 

Nukahdimme riekkojen ääniin ja nukuimme jälleen pitkään ja hyvin, rakkaat koirat kyljessä tuhisten ja pakkasyöhön lämpöä luoden. 

KESKIVIIKKO 

Aamuyöstä tunturin tuttu tuuli heräsi, ja alkoi rämpytellä teltan naruja. Jatkoimme rauhassa unia. Olimme ennen pystytystä miettineet todennäköisen tuulen suunnan, vaikka ei tuullutkaan, ja laittaneet teltan niin päin, että se kestää. Säästä riippumatta kiinnitämme teltan aina samalla tavalla kuin myrskyssä: huolellisesti kaikilla kiiloilla ja lapioimme lunta liepeille. 

Kaikkien paljain käsin lämpimässä nautiskeltujen aamujen jälkeen tuntui melkein tutulta ja turvalliselta kohdata tämä, tunturin tavallinen aamu: Kova tuuli lennätti lunta, jokainen toimi piti miettiä, pukea vaatteet kunnolla päälle jo teltassa ja purkaa lopuksi teltta kahdestaan. Aamujuoton ja -kävelyn jälkeen pidin koiratkin pidin teltassa ihan viimeiseen asti. Laitoin niille siellä valjaat päälle vasta sitten, kun tavarat oli jo pakattu ahkioihin ja teltta piti purkaa. 

Laskeminen alas rinteiltä ahkion ja koiran kanssa on haastavaa hyvälläkin säällä, mutta tällä kelillä se oli todella jännittävää. Markku teki hyviä reittivalintoja huonossa näkyvyydessä niin, että laskimme mahdollisimman loivasti, ettei vauhti kiihtyisi liikaa edes silloin, kun tuuli puhalsi meihin lisää nopeutta. - Tämä on yhdistettyä koira- ja leijahiihtoa, Markku nauroi, mutta kyllä hänkin oli kiitollinen, kun vihdoin olimme alhaalla niin, että kaikki neljä olimme säilyneet ehjinä. 

Hiihdimme Norjasta Suomeen niin, että näkyvyys oli tosi pilvinen, Sitten piti vielä laskeutua alas Tshakaljärvelle. Hanki oli jäinen, ja alkoi lopussa hieman pettää. Otimme viimeisélle sadalle metrille sukset pois ja kävelimme jäälle. - Syödään vielä lounas Tsahkaljärven kodalla, minä ehdotin. Olemme ohittaneet paikan kymmenen kertaa, mutta emme ole koskaan pysähtyneet siinä. Siitä on matkaa Kilpisjärvelle enää kilometri. 

Tuntui vähän pöljältä istua siinä mottorikelkkailijoiden ja muiden kulkijoiden seassa, mutta tiesin, että olisi viisas syödä nyt, niin sitten jaksaisi autolla paremmin pakata, hoitaa koirat ja huoltaa itsensä. Ja saihan siinä ikään kuin aikaa totuttautua takaisin sivilisaation pariin. Nallo näki ihmisen, joka kävelytti suurta mustaa koiraa, ja haukkui. Sinni seisoi kuin patsas, oli niin kaunis kuin vain kultainen Sinni voi olla, ja antoi minulle syyn palata kotiin: Edessä olisi jännittävä kevät ja kesä, jonka aikana toivottavasti suunnitelmani Sinnin pennuista voisi toteutua.