Livojärveltä Lomavaaraan - Pieni yksinvaellus

Livojärveltä Lomavaaraan 2023

Hoikkalampi

LAUANTAI (15 km)

Minulle paras tapa aloittaa loma on lähteä yksin pienelle vaellukselle. Tällä kertaa olin valinnut kohteeksi pätkän UKK-reittiä Livojärveltä kohti Syötteen kansallispuistoa.

Viimeisen työviikon aikana pakkasin valmiiksi mahdollisimman kevyet varusteet ja ruuat. Halusin lähteä liikkeelle samalla tavalla kuin viime vuonna, heti todistusten jaon jälkeen. Markku kyyditsi minut lauantaina Livojärven pohjoispuolelle. Nostin repun selkään, laitoin sauvat käteen ja läksin kävelemään hiekkaisia männikkökankaita pitkin.

Minusta on mukava liikkua metsässä aivan kesäkuun alussa siksi, että silloin ei ole vielä hyttysiä. Seuraaviksi päiviksi luvatut kylmät kelit varmasti pitäisivät huolen siitä, että niitä ei tulisikaan. Repun kanssa kävellessä ei kuitenkaan koskaan tule kylmä. Pakkasin takin ja villakerraston reppuun ja läksin liikkeelle ohuessa merinohupparissa.

Jo alkumatkasta jouduin katsomaan monta kertaa puhelimesta Maastokarttaa, että osaisin jatkaa matkaa mökkiteiden ja -pihojen ohi kohti järven länsipäätä. Siellä minua odotti Juutisenojan ylitys sekä Tervalahden ja -lammen välinen kapea harju, joka kartan perusteella näytti upealta paikalta. Upea se olikin, mutta sinne kavutessa tunsin repun painon lisäksi inhottavaa kipua vasemmassa nilkassa. Toivoin, että se menisi ohi, mutta se vain paheni, kun lähestyin Livojokea.

Leveän Livojoen ylittävä silta oli onneksi olemassa ja lujaa tekoa. Sillan toisella puolella oli ränsistynyt laavu ja vanha kyltti, joka osoitti UKK-reitille. Onneksi tiesin jo etukäteen, että reittiä ei välttämättä ole merkitty, eikä kaikin kohdin edes olemassa. Niin kuin monessa muussakin kohtaa Suomen halki kiemurrellessaan, UKK-reitti on myös täällä vaikeasti löydettävissä. Ilmeisesti reitti Livojärveltä Laivavaaraan oli joskus merkitty oransseilla muovinauhoilla puihin, koska niiden hapertuneita pätkiä näkyi joissakin kohti maastossa. Mitään apua niistä ei kuitenkaan enää ollut.

Monesti olin kartan ja sijainnin mukaan reitillä, mutta mitään polkua ei näkynyt. Auringon ja suunnan mukaan jatkoin kuitenkin kulkua läpi kuivien kankaiden. Nilkaan koski välillä tosi kovasti, ja välillä vain vähän. Ajattelin, että sillä se lähtee, millä se on tullutkin, ja jatkoin eteenpäin. Joskus nuorempana luulin, että on olemassa erikseen ne ihmiset, jotka tekevät pitkiä vaelluksia, ja että heillä on sellainen elimistö, joka kestää sitä. Sittemmin olen oppinut, että kyllä se ihan kaikilla sattuu. Ei sellaista ihmistä olekaan, jolla niin vaativat suoritukset eivät tekisi vähintään lihaksia kipeäksi. Mutta keho kyllä tottuu, ja sopeutuu itse asiassa paremmin kävelemään koko päivän, kuin istumaan koko päivän.

Yhdessä kohti tulin palaneeseen metsään. Siellä oli jäljistä päätellen ollut suuri metsäpalo noin vuosi sitten. Mustuneet rungot ja ruskea maa jatkuivat laajalle alueelle. Tuntui kummalliselta kävellä siellä. Palaneessa metsässä näin kyyn. Perutin askeleeni, että en tallaisi sen päälle. Oli niin viileää, että kyy liikkui hitaasti ja piti varuillaan päätään kohotettuna minua kohti. Peräännyin hitaasti. Sanoin kyylle, että ole vain rauhassa. Tehdään niin, että sinä jäät tänne ja minä lähden täältä pois.

Lopulta, kuuden tunnin kävelyn jälkeen, tulin hikisenä ja väsyneenä paikkaan nimeltä Kuusenpukka. Sinne olin ajatellut pystyttää telttani. Paikka puroineen ja tulvaniittyineen olikin onneksi varsinainen keidas keskellä kuivia, kivisiä ja jyrkkiä männikköharjuja. Se sopi hyvin yösijaksi.

Väsyneenä pystytin teltan, keitin vettä, laitoin ruokaa ja söin. Pesin kasvot, kädet ja hampaat ja vaihdon vaellusvaattet yökerrastoon. Oli ihana päästä telttaan pitkälleen. Ilmatäytteinen makuualusta on kyllä paras retkivarusta. Sen päällä nukkuessa saa keho oikeasti levättyä. Vanha kolmen vuoden ajan untuvamakuupussini on vieläkin mukava, vaikka onkin vuosien kuluessa menettänyt osan untuvistaan.

Kolmelta heräsinkin siihen, että minua paleli. Lisäsin yhden puseron ja jatkoin unia melkein aamukahdeksaan asti.

SUNNUNTAI (13 km )

Aamutoimien jälkeen tuntui hyvältä lähteä kävelemään. Olin riemuissani, kun nilkaan ei koskenut yhtään. Ne alueet, jotka varsinaisesti halusin nähdä, Syötteen Kansallispuiston pohjoiset vaarat, olivat tänään edessäni.

Pian polku katosi taas. Rämmin hakkuuaukeilla, jonne oli jätetty koivuja ristiin rastiin, enkä yhtään tiennyt, mistä kohti aukon toista reunaa minun kannattaisi yrittää jatkaa matkaani. Olin tosi helpottunut, kun pelkällä suunnalla kuitenkin tulin sellaiselle metsäautotielle, joka johti Laivajoen rantaan.

Kotona olin katsonut Retkikartasta, että Laivajoen rannassa on jokin vanha asumuspaikka. Löysin sen. Se oli kaunis ja ihana, sammalen ja liekojen peittämä niemi. Laskin repun selästä, söin pähkinöitä, join vettä ja otin kuvia. Sitten läksin nousemaan tietä pitkin kohti Laivavaaran polun alkua. Tien oikealla puolella Laivajoki syöksyi kohisevana alas jyrkkään vaaran rinnettä.

Laivavaaran juurella oli jälleen selkeä merkki UKK-reitistä, ja alku näytti lupaavalta. Tästä eteenpäin reitti olikin merkitty sinisillä maalitäplillä puiden kylkiin. Merkit olivat tarpeen, koska itse polku katosi pian mustikkavarvikkoon. Laivavaaran päällä seisoi upea ikivanha mänty. Sen vierellä pidin päivän toisen snäksi-, juoma- ja kuvaustauon. Lounaspaikaksi olin suunnitellut kahden vaaran välissä olevaa Laivalomaa, jossa kartan mukaan oli hetteestä lähtevä puro.

Kesäretkillä juon mieluiten lähteen tai hetteen vettä. Jos sitä ei ole, juon puron vettä, ja jos sitäkään ei ole, keitän lammen vettä. Joka tapauksessa minulla on aina pari pientä pulloa vettä repussa. Kun juon yhden tyhjäksi, täytän sen parhaalla mahdollisella saatavana olevalla vedellä. Jos vesi on huonoa, toivon, että löydän parempaa, ennen kuin joudun juomaan sen.

Tuntui jotenkin helpottavalta tulla kansallispuiston rajan yli ja astua suojellulle puolelle. Tällä kertaa hetekin oli juuri siinä, missä kartta näytti sen olevan, ja lisäksi paikalla oli vielä vanhat pitkospuut istuimeksi, joten lounastaukoni onnistui yli odotusten. Kumosin kiehuvaan veteen mausteisen nuudeli-kasviskeiton ainekset, odotin hetken ja söin sitten herkullista keittoa kauraleipäpalan kanssa.

Matka jatkui Vitikko-Suvantovaaran ylityksellä. Olin jatkuvasti aivan ymmälläni reitin suhteen. Seisoin sinisen merkin kohdalla, mutta en nähnyt missään seuraavaa. Joko se oli liian kaukana, kulunut pois, tai puu, johon se oli tehty, oli kaatunut - Joka tapauksessa kaivelin jälleen esiin maastokartan ja jatkoin suunnan mukaan kulkua korkeassa varvikossa ja upottavissa sammalissa kaatuneiden puunrunkojen yli.

Kolmen maisssa pääsin vaaralta alas selkeälle polulle ja ylittämään Marjasuon pitkospuita pitkin. Sitten olikin enää kilometri matkaa Hoikkalammen autiotuvalle, jonne toivoin pääseväni yöksi. Kompastelin mutkikkaalla polulla kiviin ja kantoihin ja ajattelin, että pahimmillaan kämppä on homeinen tai sitä ei ole ollenkaan olemassa. Parhaimmillaan se voisi olla sellainen kuin Vaara-Salmisen tupa oli ennen kuin se paloi. Tällä kertaa paras mahdollinen skenaario toteutui: Hoikkalammen tupa oli puhdas, siisti, raikas ja valoisa - ja jopa pohjaratkaisultaan kopio Vaara-Salmisen tuvasta! Paikka oli aivan hiljainen, eikä siellä vieraskirjan mukaan kovin usein ketään käynytkään. Olin onnellinen.

Asetuin taloksi. Hain lammesta vettä, laitoin kaminaan tulet. Edellinen kävijä oli jättänyt hyvät kiehiset, joten tulenteko oli helppoa. Nautin rauhasta ja hiljaisuudesta ja siitä, miten helppoa elämä tuvassa oli. Kun on tulisija, kattila ja vesi, niin mitään muuta ei talouden pitoon tarvita. Hellalla voi olla koko ajan kattilallinen keitettyä vettä, joka kelpaa juomiseen, ruuanlaittoon ja jopa peseytymiseen - Elämä on ylellistä.

Tuuletin kaikki vaatteeni kuistilla, haudutin omassa kattilassani tattirisottoa ja ripotin sen päälle parmesaania. Nautin ruuasta ja iltateestä, sateen ropinasta ja koivujen tuoksusta. Ennen nukahtamista kuuntelin vielä puhelimeen lataamaani kirjaa. Minulla oli mukana iso virtapankki niin, että minulla oli varaa käyttää puhelinta kartan lukemisen lisäksi muuhunkin.

Kaiken hyvän lisäksi nilkkani oli ollut kivuton koko päivän. Paljasjalkavaelluskengät ja strom proof-sukat ovat osoittautuneet todella toimivaksi ja jopa parantavaksi yhdistelmäksi minun jaloilleni.

MAANANTAI (12 km)

Heräsin seitsemältä. Laiton puhelimen päälle, että pystyin katsomaan säätiedot. Huokasin helpotuksesta, kun eilinen kovan tuulen varoitus oli poistunut ennusteesta. Ehkä sittenkin uskaltaisin jatkaa matkaa. Halusin seuraavaksi suunnata Lomavaaran tuvalle. Jos tuuli yltyisi illalla voimakkaaksi, en haluaisi olla minkään puun alla teltassa.

Olin mitannut kartasta, että Lomavaaraan oli linnuntietä noin kahdeksan kilometriä. Minulle sopiva päivämatka on linnuntietä mitattuna 7-10 kilometriä. Todellinen maastossa kuljettu matka on silloin yleensä 10-15 kilometriä. Olen huomannut, että sen verran pystyn kulkemaan repun kanssa niin, että vaikka olenkin illalla väsynyt, niin olen aamuun mennessä toipunut, eli voin toistaa saman joka päivä. Toki voin kävellä yhtenä päivänä vaikka 20-25 kilometriä, jos on pakko, ja olen joskus tehnytkin niin. Mutta sen teen ikään kuin velaksi, koska sitten paikat kipeytyvät ja tarvitsen seuraavana päivänä joko lepopäivän tai tosi helpon ja palauttelevan päivän.

Aamutoimien jälkeen oli mukava selvitellä kaikki tavarat tuvan isolla laverilla ja pakata ne jälleen huolellisesti reppuun. Kastelin tuhkat ja vein ne tuhka-astiaan, tein puut ja sytyt valmiiksi seuraavalle ja siivosin kämpän. Jälkeenpäin minua harmitti hirveästi, että en muistanut ottaa lähtiessäni palovaroittimesta patteria pois paikaltaan - Siellä se nyt kuluu turhaan, vaikka kukaan ei ole kämpällä. Olen pahoillani.

Läksin matkaan tuulen huojuttaessa puiden latvoja ja lentokoneiden jyristessä taivaalla. Puolipilvinen sää oli mukava. Tuuli viilensi vaeltajaa, ja enemmän kuin tyytyväisenä totesin, että vieläkään ei ollut yhtään hyttysiä eikä mäkäriä.

Aloin kouliintua etsimään näkymätöntä polkua. Katsoin myös vastakkaisen suunnan sinisiä maalitäpliä ja päättelin niistä, mistä päin seuraava voisi mahdollisesti löytyä. Opin nousemaan mättäälle ja tähystämään 20 senttimetriä korkeammalta. Joskus se riitti siihen, että merkki tuli esiin vaikkapa pidemmäksi kasvaneiden kuusen oksien takaa.

Lounastauolla aloin ihmetellä yhä kovempia tuulen puuskia ja katsoin uudestaan säätiedotteen. Varoitus oli tullut takaisin. Minua alkoi pelottaa. Kuljin koko ajan metsissä, jotka olivat täynnä vanhoja, lahoja, kaatuneita ja kaatumassa olevia puita. Erityisesti koivut, haavat ja haperot jättikuuset huolettivat minua.

Laitoin viestiä Markulle kotiin, että yritän mennä mahdollisimman nopeasti vielä 2 kilometriä lähimmälle tielle, ja soitan sitten, niin voimme pitää puhelimessa neuvonpidon. Kun tulin tielle, Markku tiesi kertoa sääennusteita tuulenpuuskien voimakkuuden kehittymisestä iltaa kohti. Minä uskoin, että pääsisin kyllä turvallisesti Lomavaaraan, mutta mietin, olisinko siellä turvassa, kun tuuli illalla yltyisi. Markku päätteli, että tuulensuunnan perusteella Lomavaaran pitäisi olla suojaisa paikka. Näiden tietojen perusteella päätin, että kävelen Lomavaaran tuvalle.

Tulin nopeasti tuvalle. Siellä on tyyntä. Tupa oli kauniin suolammen lähellä, kosteassa kuopassa rinteen juurella. Ihmettelin miksi se oli rakennettu siihen, eikä hieman ylemmäksi kuivaan kohtaan rinteen päälle. Keitin tuvalla itselleni lounasta. Lammen vastarannalla puut huijuivat hurjasti. Päätin, että en jää tänne yöksi. Vaikka juuri nyt tuuli ei osu tähän kohti, niin en silti ole valmis ottamaan sellaista riskiä, että olen tuulivaroituksen aikana vanhassa metsässä.

Soitin Markulle. Hän lupasi tulla hakemaan minut lähimmältä autotieltä. Läksin kävelemään sinne. Jos sää olisi ollut tyynempi, olisin voinut jatkaa vaellusta vielä päivän tai kaksi, mutta olin tosi tyytyväinen kolmeen kunnolliseen kävelypäivään ja siihen, että en nähnyt koko retken aikana yhtään ainoaa ihmistä.

Anu