Breidalen 2025 - Hiihtoretki Norjaan

Maaliskuun 2025 alussa teimme kolmen yön hiihtoretken Kilpisjärveltä Norjan puolelle. Suuntasimme Breidalen-nimiseen laaksoon, jossa emme ole ennen käyneet. Se oli yllättävän hieno kohde, jota voi suositella kaikille kokeneille vaeltajille. Hiihdimme ahkioiden ja koirien kanssa yhteensä noin 50 km. Mukana vaeltamassa olivat ensikertalaiset Chili ja Tipsu. 

 Lauantai 1.3. (15 km)

Saavuimme Kilpisjärvelle puolilta päivin. Söimme erinomaisen lounaan Haltinmaassa. Noin kahden aikaan, autosta ahkioon -tyyppisen tavaramylläkän jälkeen, pääsimme venesatamassa suksien päälle.

 Alkumatka Kolmen valtakunnan rajapyykille oli tuttu, ja tällä kertaa myös tampparilla ajettu. Se oli hyvä, koska nuoret koiramme Tipsu ja Chili olivat nyt ensimmäistä kertaa hiihtovaelluksella. Valmista baanaa pitkin oli helppo startata, huolimatta yllättävän painavilta tuntuvista ahkioista. Jälleen kerran saimme ihmetellä sitä, että lyhyellekin reissulle tarvitaan kaikki samat varusteet kuin pidemmälle - ainoastaan ruuan määrä on erilainen. Ja jälleen kerran ihmettelimme myös sitä, että olemme täällä ja pystymme lähtemään hiihtovaellukselle kohti vuoria. Se ei todellakaan ole itsestään selvä asia.

Kilpisjärvellä näkyi jonkin verran liikennettä, enimmäkseen moottorikelkkoja ja muutama yksittäinen vaeltaja. Pilvisyys teki maisemaan illan hämärtymisen tuntua, kun ohitimme keltaisen betonimöhkäleen. Samalla loppui selkeä ura. Niin kuin aina Norjassa, yksittäisiä hiihtojälkiä löytyi, mutta ne voivat yhtä hyvin olla menossa riekkometsälle kuin kämpälle. Kannatti siis luottaa Markun suunnistus- ja maastonlukutaitoon ja hakeutua hankien poikki mahdollisimman suoraan kohti Goldahyttaa. Lumiolot onneksi tuntuivat todella suosiollisilta: Pienen puuterikerroksen alla oli niin kantava kerros, että jopa koivikoissa pystyi hiihtämään. 

Tulimme DNT:n ylläpitämälle tuvalle ja saimme sieltä koiramökin. Se oli pienin ikinä, mutta kyllä siihen kaksi koiraa ja kaksi ihmistä juuri ja juuri mahtui, ja kaminaan sai tulet kuivattamaan varusteita. Yö Goldahyttalla oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Molemmissa isoissa kämpissä oli väkeä, ja aikaeron takia heidän iltansa tuntui jatkuvan loputtomiin vielä sen jälkeen, kun olimme itse käyneet jo nukkkumaan. Aluksi Tipsu yritti haukkua joka kerta, kun se kuuli pihan poikki kulkevat ihmisen askeleet, mutta muutoin koirat käyttäytyivät todella kiltisti ja rauhallisesti pikkuisessa tuvassa. Minusta oli ihana nukkua niiden vieressä.

Sunnuntai 2.3. (10 km)

Aamutoimia tehdessämme näimme, että taivas kirkastui ja oli tulossa aurinkoinen päivä. Kun läksimme hiihtämään, oli aivan tyyntä ja hanki kantoi. Nousimme rinnettä vähitellen koivikon yläpuolelle. Laakso tarjosi upeita näköaloja joka suuntaan: Etelässä Ruotsin Duoibal ja Pältsa, lännessä Norjan Barras ja Markosmalla, idässä Saana ja pohjoisessa Sommarfjälletin terävät huiput. Tuntui aivan huikealta, että saimme katsella sitä kaikkea aurinkoisena ja tyynenä päivänä. 

Reissumme tavoitteena oli kokeilla, pääsisimmekö laakson rinteillä Breidalsgammen-nimiselle kammille asti. Ja pääsimmehän me! Matkalla Chilistä kuoriutui vallan mainio avoimen kentän johtaja, kun se avasi tietä koskemattomalla lumella aluksi minun ja lopuksi Markun kanssa. Tipsu veti ehkä vielä innokkaammin, mutta se ei vielä osannut pysyä suunnassa yhtä hyvin kuin siskonsa, joten se sai tulla jälkimmäisenä.

Breidalsgammen on varsinainen nähtävyys. Se on rakennettu perinteiseen tapaan koivuista ja tuohesta puoliksi maan alle. En ole ikinä nähnyt niin hobbitimaista paikkaa! Oli aivan epätodellinen tunne, että saisimme olla siellä yötä. Kammi oli yllättävän iso. Siinä oli lavereineen ja kerrossänkyineen tilaa jopa 6-8 hengelle. Pienen ikkunan edessä oli ruokapöytä, jonka ympärillä oli neljä tuolia. Keskellä kammia oli kamina, mutta polttopuita ei ollut lainkaan. Niinpä teimme työnjaon: Minä läksin kanisterin ja vesipullon kanssa hakemaan läheiseltä purolta vettä ja Markku läksi keräilemään koivikosta tuulen pudottamia oksia ja lahoja kantoja. Tiesimme, että niiden palamaan saaminen tulisi olemaan vaikea haaste, mutta ruuat tekisimme joka tapauksessa omalla keittimellä.

Vietimme kammilla rauhallista aikaa koirien kanssa auringossa kävellen, ruuasta ja jälkiruuasta nauttien, vuoria, illan valoa ja nousevaa kuuta ihastellen. Loppuillasta kammille tuli kaksi norjalaista vaeltajaa, joiden kanssa oli todella kiva jutella hetki, ennen kuin kävimme nukkumaan. Suloiset koiramme herättivät ihastusta. Tipsu työnsi päänsä Markun kainaloon ja nukahti. Chili painautui kylkeeni ja antoi ihanaa lämpöä koko viileän yön ajan.

Maanantai 4.3. (13 km)

Heräsimme pilviseen aamuun. Lumisade alkoi kun söimme aamupuuroa, ja sakeni kun pakkailimme tavaroita ahkioihin. Vuoret katosivat näkyvistä. Olimme päättäneet hiihtää takaisinpäin laakson toista reunaa pitkin. Laskettelimme ensin alas laakson pohjalle ja kipusimme sitten ylös rinteelle, jossa meni moottorikelkkaura. Saisimme jonkin matkaa seurata sitä, mikä voisi helpottaa kulkua lumisateessa. Lunta oli kertynyt jo urallekin niin paljon, että latua sai todella avata, mutta siinä oli ainakin tukeva pohja alla.

Kun käännyimme pois uralta, alkoi olla täydellinen white out. Horisonttia ei erottunut. Markku suunnisti silti aivan loistavasti, ja kertoi jälkeenpäin, että juuri tämä Chilin kanssa paksuun lumeen avattu taival oli hänestä kaikkein hienoin. Minua ahkion kanssa hiihtäminen alkoi joväsyttää, joten pidimme lounastauon. Puin päälle untuvatakin, istuin ahkion päälle ja söin ruokatermoksesta älyttömän hyvää kalakeittoa. Taukojen ajaksi pystyimme onneksi päästämään koirat irti, joten syötyään pienet lihapullansa ne saivat rentoutua, leikkiä, kieriä lumessa ja levähtää.

Iltapäivällä hiihdimme pitkältä tuntuvan Goldajärven yli Suomen puolelle Kuohkimajärven autiotuvalle. Sisällä tuvassa oli yksi nainen ja yhdeksän isoa koiraa. Päätimme jatkaa matkaa ja etsiä oman, rauhallisen telttapaikan. Sellainen löytyikin Kuohkimajoen läheltä, ja pian meillä oli pystyssä leiri. Perinteiseen tapaan minä hoidin koirat ja ulkotyöt sillä aikaa, kun Markku alkoi sulattaa keittimellä lumesta vettä meille kaikille. Sitten pääsimmekin kömpimään telttaan, joka hetken totuttelun jälkeen alkoi tuntua kodikkaalta. Riisuin kuorivaatteet ja levittelin ne koirien päälle kuivumaan. Vaihdoin tilalle untuvavaatteet.

Teltassa oli todella hyvä nukkua. Tipsu lämmitti minun kylkeä seinän puolella ja Chili nukkui niin hiljaa ja rauhassa meidän keskellä, kuin vain koira voi nukkua. Saimme pitkät yöunet, joita vain tuulen koivuista ja teltan päältä tiputtelemat lumet silloin tällöin tahdittivat. 

Tiistai 5.3. (10 km) 

Kun olimme purkamassa leiriä, aurinko tuli esiin metsän takaa. Kaikki sujui rutiinilla. Meidän ei enää tarvitse välttämättä edes sanoa mitään, kun nostelemme tavarat ahkioihin ja puramme teltan - kumpikin hoitaa omat tutut tehtävänsä. Pian pääsimmekin liikkeelle. 

Oli järkyttävän kaunis aamu. Kultainen valo tulvi kaikkialla hangilla ja tuntureilla kimmeltäen. Hiihdin Chilin kanssa edellä, ja minusta tuntui kuin olisin ensimmäinen ihminen maailmassa. Nautin joka hetkestä. 

Kilpisjärvellä on tamppari, jolla huolletaan upeat hiihtoladut Saanan ja Mallan ympäri. Arvelimme, että saatamme päästä hiihtämään valmista latua pitkin loppumatkan, kun tulemme Kilpisjärven jäälle. Mutta niin ei käynytkään. Olimme liikkeellä aamulla varhain, eikä koko järvellä näkynyt ketään. Latu-ura oli täysin peittynyt edellispäivän lumisateen vuoksi, joten tuttu tien avaaminen lumeen jatkuikin meidän osaltamme vielä 10 kilometrin matkan. 

Hiihdimme välillä rinnakkain, niin että Chili sai seuraa Tipsusta ja pystyimme itse juttelemaan. Aurinko kuumensi kasvoja ja selkään puhalteli kylmä viima. Kun lähestyimme venesatamaa, ensimmäiset moottorikelkat lähtivät jäälle. Näimme myös Mallan rinteellä kaksi hiihtäjää, jotka olivat varmasti lähteneet heti aamun valjettua nousemaan kohti huippua, koska he nyt pääsivät jo laskettelemaan sieltä alaspäin. En ymmärrä, miten he uskaltavat mennä niin jyrkille rinteille.

Tulimme autolle taas yhtä reissua rikkaampina. Minulle tuli tunne, että tämä todella kannattaa – että jokainen hiihtovaellus on aina uusi kokemus, että ei haittaa, vaikka sen on tehnyt kuinka monta kertaa ennenkin. Luonnossa ollessa ja lihasvoimin liikkuessa voi aina löytää jotain uutta itsestään ja toisistaan: Jos ei muuta niin kiitollisuutta siitä, että pystymme sekä fyysisen terveyden että keskinäisten väliemme puolesta tekemään tällaisia retkiä ja nauttimaan niistä rennosti. Sekään ei ole itsestäänselvää. 

Oli mahtava nähdä, miten helpot ja hyväkäytöksiset reissukaverit Tipsu ja Chili olivat. Odotukset ylitti se, että Chilistä tuli tällä reissulla avoimen kentän johtaja ja se, että Tipsu ei missään vaiheessa yhtään väsynyt vetämiseen. Ennen tätä retkeä ne ovat jo matkustaneet trailerissa kilpailuun ja harjoitelleet telttailua kotipihassa, mutta nyt ne joutuivat ensimmäistä kertaa tekemään töitä jopa viisi tuntia päivässä. Minulle niiden onnistuminen kertoo siitä, että olemme onnistuneet tuomaan niille uusia kokemuksia ja tehtäviä sopivalla tavalla, niin että ne ovat olleet siihen valmiita. Ihaninta Chilissä ja Tipsussa oli se, miten kilttejä ja ystävällisiä ne olivat toisilleen ja kaikille ihmisille uusissakin oloissa. 

Seuraavia seikkailuja odotellen, Anu.